FINE-lehden viiniravintola-arvostelussa muutamat Helsingin ulkopuoliset ravintolat mahtuivat 40 parhaan joukkoon. Ainoana Karjalan edustajana komeilee sijalla 36 Imatran Buttenhoff, eli paikallisesti ”Puteri”. Buttenhoffin tunnistaa jo kaukaa räikeänoransseista valokirjaimista, jotka kerrostalon seinässä kaikessa yksinkertaisuudessaan vievät ajatukset lähinnä rautakauppaan. Jos ymmärtää raottaa ovea ja kävellä portaat yläkertaan, paikan tunnistaa jo ravintolaksi. Sisätilat ovat kaikkea muuta kuin räikeän oransseja. Viinit ovat merkittävä osa ravintolan charmikkan romanttista sisustusta. Eri puolelle ravintolaa on sijoitettu viinikaappeja näkyville paikoille, keskellä salia on pöytä, jossa on kutsuvasti esillä tarjolla olevia viinejä. Ikkunalautaa koristaa komea tyhjien arvoviinipullojen rivistö. Oman ikkunapöytämme viereen oli kasattu runsaasti viinikirjallisuutta, jota oli mukava selailla ruokailun lomassa. Kaiken kaikkiaan miljöö on hieno ja antaa odottaa erinomaista ruokailukokemusta.Tarjoilu oli ystävällistä ja välitöntä joskin hieman ailahtelevaa. Kesken tilauksen tarjoilija vaihtui pariinkin otteeseen eikä uudelleen pöytäämme palannut tarjoilija ollut tietoinen siitä, että alkuruokatilaus oli jo tehty. Helsingin Demossakin aikoinaan työskennellyt tarjoilija jutteli mukavia, muut eivät montaa sanaa suustaan päästäneet. Alkuruoaksi tilasimme erinomaisiksi alkupaloiksi osoittautuneet mätiblinit ja lasilliset Jacquart Brut-samppanjaa. Täytetyt lasit tuotiin pöytään pulloa näyttämättä ja vasta ruoka-annoksen oltua edessämme jo tovin. Jo sitä ennen oli kuitenkin asiantuntevasti tarjoiltu pääruoalle tilaamamme punaviini Poggio Antico Brunello 2001 (87€, joten ravintolan hintakerroin jäänee alle kahden!). Pullo tuotiin näytille, vuosikerta vahvistettiin vielä erikseen ja asianmukaisen maistatuksen jälkeen viiniä kaadettiin laseihin tuulettumaan. Viini oli erinomaista Brunelloa; täyteläinen ja marjaisa, mutta suurimman vaikutuksen teki erittäin pitkät ja pehmeät tanniinit. Jo tätä viiniä nauttiessani olin valmis hyväksymään Buttenhoffin Suomen viiniravintoloiden aateliin.
Pääruokanamme oli yrttilammas, joka tarjoiltiin bataatin, yrttien ja valkosipuliperunoiden kera.”Medium miinus”-tilauksemme oli toteutettu siten, että osa lammassiivuista oli paistettu läpikypsiksi ja osa jätetty täysin raaoiksi. Liha oli kuitenkin sen verran laadukasta ja mureaa, että annos maistui tästä huolimatta. Runsaasti suolattua valkosipuliperunaa oli lautaselle mätkitty sellainen keko, että ruokailijan vastuulle jäi jättää osa syömättä jos halusi nauttia lihan, yrttien, bataatin ja viinin vivahteikkaasta yhteiselosta.
Jälkiruokasi valitsimme Suklaakakku a la Buttenhoffin. Olikohan kakussa taikinaa lainkaan - kermaa, voita ja suklaata sitäkin enemmän. Herkullista ja näyttävää annosta oli koristeltu vaniljajäätelöllä, kermalla ja tuoreilla mansikoilla. Jälkiruokaviinilista oli turhan lyhyt - tasan kolme vaihtoehtoa. Kun tarjoilija ei osanut kertoa viineistä kattavasti, hän pelasti tilanteen hienosti kaatamalla kahta niistä laseihin maistettavaksi. Tarjoilija suositteli itävaltalaista Lenz Moseria, mutta koska sitä on tullut juotua jo miltei puhki (taitaa olla joka toisen ravintolan listalla) valitsin minulle tuntemattoman viinin, Mas Janeil. Raikkaampi ja makeampi Lenz Moser olisi kyllä sopinut paremmin rasvasokeripommin seuraksi. Olisi pitänyt uskoa tarjoilijaa.
Kokonaisuus oli miellyttävä. Mukava ympäristö, yritteliäs asenne ja tietenkin hyvät kohtuullisesti hinnoitellut viinit antoivat anteeksi pienet virheet. Kaiken kaikkiaan Buttenhoffista jäi mielikuva positiivisena poikkeuksena ”muun Suomen” ravintolatarjonnassa. Yritystä ja kunnianhimoa lienee enempäänkin, mutta jotenkin paistoi läpi se, että ravintolan on täytynyt mukautua paikalliseen kysyntään pärjätäkseen. Isot, rasvaiset ja suolaiset ruoka-annokset sekä salaattipöytä à la S-ryhmän Rosso riitelee ikävästi hienon miljöön ja upean viinilistan kanssa. Ei ihme jos tarjoilijat tuntevat olonsa hieman tukalaksi viineistä kysyttäessä, kun he henkisesti jo valmistautuvat hokemaan 70-lukulaista ”Olkaa hyvä ja aloittakaa salaattipöydästä.”
Ainoa samassa sarjassa kamppaileva kilpailija saattaisi olla parin sadan metrin päässä sijaitseva Imatran Valtionhotelli (osa Rantasipi-ketjua), mutta täällä pallo on reippaasti hukassa. Puitteet ovat mitä mahtavimmat, mutta ravintolan viinilista ei vakuuttanut; yksinkertaisia tai keskinkertaisia viinejä myydään jopa viisinkertaiseen hintaan Alkoon verrattuna. Yhdistetyssä baarissa ja vastaanotossa henkilöstö keskittyi juttelemaan keskenään päivän mokista. Pyytäesssäni juomia viereiseen loungeen sain tuiman katseen ja päättäväisen ”Ne tilataan tästä” määräyksen. Palvelu ei näyttänyt kiinnostavan.
Ruokalista näytti paperilla mielenkiintoiselta, mutta se jäi tällä kertaa kokeilematta. Aamiaista söimme samassa tilassa ja jos siitä voi vetää mitään johtopäätöksiä a la carte-ravintolan tasosta, en koskisi tähän tikullakaan. Aamiaiseksi oli jostain keskuskeittiöstä kasattu erilaisia eineksiä valikoimaksi, joka päihittää keskivertosuomalaisen aamiaislautasen määrällisesti, mutta ei laadullisesti. Kovareunaiset letut, sitkeät leivät, harmaat nakit ja nahkeat juustot kuvaavat hyvin aamiaisen harmaata yllätyksettömyyttä. Loma-Suomen riesa, ylipitkissä vaakaraita-T-paidoissaan ja sandaaleissaan lyllertävät jokinorsuperheet, ei tietenkään nostanut tunnelmaa. No, paikka oli joka tapauksessa täyteen myyty, joten miksi vaivautua parantamaan palvelua.
Hotellin (näkyvän) henkilöstön määrä suhteessa asiakasmäärään oli huolestuttavan pieni. Uudella kylpyläosastolla, asiakkaat harhailivat omin päin, mitä nyt allasbaarissa joku näytti laatikoita availevan. Ikävä totuus on, että kun kilpailua ei ole niin laatu kärsii. Plussaa siitä, että hotellihuoneet ovat siistit, tilavat ja mukavat.
Buttenhoffiin tulen uudelleen! Ehdottomasti tutustumisen arvoinen.
