Useita laatuviinejä juhlapöytään

Tulossa isot juhlat - paljon vieraita ja hyvää ruokaa. Mutta miten valitsen viinit? Melko yleinen tapa on hankkia ”vähän alle kympin maksavaa Alkon myyjän suosittelemaa viiniä” – käytännöllistä ja melko edullista. Mutta mistä juontaa juurensa tapa tarjota einesmakaroonilaatikon tasoista viiniä pitkään ja hartaasti valmistetulle juhlaruoalle?

Varmasti osasyynä on Suomen lyhyt viiniperinne. Toinen syy löytyy viinin hinnoittelussa. Suomalainen alkoholipolitiikka veroineen ja monopolikatteineen rankaisee taloudellisesti niitä, jotka haluvat panostaa iloiseen mielenkiintoiseen viinikulttuuriin. Miksi, sopii kysyä, mutta se olkoon toisen jutun aihe.

Viiniin ei panosteta – se kuuluu kyllä aterialle, mutta vain kylkiäisenä, jolla välillä kostutetaan suuta. Valitettavan moni ravintola sortuu samaan. Ruoan laatuun ja annosten ulkonäköön kyllä panostetaan, mutta heikkolaatuinen viinilista ei mahdollista kokonaisvaltaista nautintoa. Prosenttipohjainen katehinnoittelu johtaa siihen, että vain halvimmat kuraviinit menevät kaupaksi. Muut, jos niitä listalla on, jäävät varastoon. En ymmärrä tuota businesslogiikkaa. Viinikulttuuria se ei ainakaan edistä.

Jos syön ravintolassa hyvää ruokaa, haluan myös hyvää viiniä – en halua maksaa neljäkymppiä heikkolaatuisesta liian lämpimänä tarjoillusta punkusta. Sama koskee yksityisiä juhlia.

Ruokaan on usein panostettu paljonkin, mutta notkuvan pitopöydän antimien juomaksi on tarjolla usein vain yksi vaatimaton viini, jota pahimmillaan vielä annostellaan muovimukeihin valmiiksi. Jos välttämättä pitäisi valita, tyydyn itse mieluusti jopa hieman vaatimattomampaan ruokaan kunhan viini on hyvää.

Olen toistuvasti törmännyt ”helmiä sioille”-väitteeseen, että viiniin ei kannata panostaa, koska ei keskivertoihminen erota hyvää viiniä huonosta. Olisikohan näin? Väitän, että aika moni viininjuoja tunnistaa hyvän viinin kun se sattuu kohdalle. Siihen ei tarvita syvää tietämystä terroirin merkityksestä, mikro-oksidaatiosta tai tammilastujen käytöstä viininvalmistuksessa.

Hyvin valmistettu ruoka maistuu koska se on hyvää, ei siksi että olisi etukäteen tutustunut sen proteiini- tai hiilihydraattipitoisuuteen. Sama koskee viinejä, laadun aistii – kukin omalla tavallaan.

Mutta palataan alkuperäiseen kysymykseen – miten valitsen juhlaviinit. Valitettavan yleinen tapa on tarjota pakollinen hymistelycocktail (halpa kuplajuoma, pahimmillaan makea), snapsi (joka tuhoaa makuaistin), ”joku Alkon hyllystä löytyvä valkkari” alkuruoalle , taskulämmin cabernet-pohjainen chileläinen esanssipunkku pääruoalle ja kahvi ja konjakki jälkiruoalle. Tämän jälkeen nostetaan J.P.Chenet-tonkka ja muovimukit pöydälle ja vieraat saavat huolehtia itsestään loppuillan.

On selvää, että e.m. setupissa viinit ovat vain välttämättömän sivuosan esittäjänä – samalla tasolla kuin lautasliinat ja salaatinottimet. Hyvä ruoka ja ennenkaikkea vieraasi ansaitsevat parempaa.

Suurehko vierasmäärä tekee helpommaksi useampien viinien käyttöä. Miksei alkucocktailiksi olisi vaihtoehtoja – useampia kuohuviinejä ja raikkaita mineraalisia valkoviinejä. Vastaanotto tuntuu ihan erilaiselta kun pääsee heti alkuun maistamaan ja vertailemaan pinkkiä samppanjaa, kullankeltaista cavaa ja vaikkapa miltei väritöntä kuivaa saksalaista rieslingiä.

Moninaisuus ja vaihtoehtojen tarjoilu voi jatkua läpi ruokailun. Pihvin kanssa on luontevaa tarjota erilaisia lisukkeita kuten perunaa, vihanneksia ja kastikkeita, mutta viinejä on usein vain yhtä laatua – aivan turha rajoitus.

Kun useita erilaisia viinejä on samanaikaisesti pöydässä se mahdollistaa vertailun ja viinistä keskustelemisen ihan eri tavalla. Toki viinit on sovitettava tarjolla olevaan ruokaan, mutta miksi hankkia kaksitoista pulloa samaa tavaraa, kun voi helposti maistattaa neljää eri punaviiniä ruoan aikana. Lasi tyhjäksi ja toista laatua samaan lasiin ja vertailemaan.

Riskinä on railakkaiksi rinnakkaismaistajaisiksi kehittyvä tilaisuus, jolloin juomalasien määrä helposti karkaa käsistä. Tosin, juhlissa on pahempiakin riskejä kuin se, että vieraat viihtyvät liian hyvin.

Jälkiruoan kanssa rinnan maistettavat portviinit, makeat sherryt ja jalohomeiset makeat valkoviinit varmasti tekevät vieraisiin suuremman vaiktuksen kuin iänikuinen Juhlamokan ryystäminen liian pienistä kupeista.

Kun ruokapöydästä noustaan ja aloitetaan vapaampi seurustelu hyvää mieltä ei tarvitse tappaa tarjoamalla ala-arvoista punkkua humaltumistarkoitukseen. Voi valita mielenkiintoisia viinejä, jotka herättävät keskustelua ja innoittavat uusiin iloisiin tutkimusmatkoihin viinin maailmaan.

Okei, vastaväite on että useisiin mielenkiintoisiin juomiin satsaaminen on melko kallista. Mutta juuri Suomessa, jossa laatuviinin nauttiminen ravintolassa on tehty monelle miltei mahdottomaksi hinnoittelemalla se pilviin, kannattaisi satsata edes kotioloissa laatuviineihin. Enkä nyt tarkoita välttämättä kalliita huippuviinejä. Jo hintaluokassa 10-30 euroa löytyy paljon mielenkiintoisia viinejä.

Monipuolisen viinintarjonnan tuominen juhlapöytiin on lastenkengissä. Vaikka vieras uskaltaa empimättä pyytää lisää pippuria ruokaansa, matkaa on vielä kuljettavana ennenkuin yhtä luonteva pyyntö olisi pyytää isännältä hieman Pinot Noiria koska se sopisi aterialle hyvin.

Viinikokemuksia Imatralta

FINE-lehden viiniravintola-arvostelussa muutamat Helsingin ulkopuoliset ravintolat mahtuivat 40 parhaan joukkoon. Ainoana Karjalan edustajana komeilee sijalla 36 Imatran Buttenhoff, eli paikallisesti ”Puteri”. Buttenhoffin tunnistaa jo kaukaa räikeänoransseista valokirjaimista, jotka kerrostalon seinässä kaikessa yksinkertaisuudessaan vievät ajatukset lähinnä rautakauppaan. Jos ymmärtää raottaa ovea ja kävellä portaat yläkertaan, paikan tunnistaa jo ravintolaksi. Sisätilat ovat kaikkea muuta kuin räikeän oransseja. Viinit ovat merkittävä osa ravintolan charmikkan romanttista sisustusta. Eri puolelle ravintolaa on sijoitettu viinikaappeja näkyville paikoille, keskellä salia on pöytä, jossa on kutsuvasti esillä tarjolla olevia viinejä. Ikkunalautaa koristaa komea tyhjien arvoviinipullojen rivistö. Oman ikkunapöytämme viereen oli kasattu runsaasti viinikirjallisuutta, jota oli mukava selailla ruokailun lomassa. Kaiken kaikkiaan miljöö on hieno ja antaa odottaa erinomaista ruokailukokemusta.

Tarjoilu oli ystävällistä ja välitöntä joskin hieman ailahtelevaa. Kesken tilauksen tarjoilija vaihtui pariinkin otteeseen eikä uudelleen pöytäämme palannut tarjoilija ollut tietoinen siitä, että alkuruokatilaus oli jo tehty. Helsingin Demossakin aikoinaan työskennellyt tarjoilija jutteli mukavia, muut eivät montaa sanaa suustaan päästäneet. Alkuruoaksi tilasimme erinomaisiksi alkupaloiksi osoittautuneet mätiblinit ja lasilliset Jacquart Brut-samppanjaa. Täytetyt lasit tuotiin pöytään pulloa näyttämättä ja vasta ruoka-annoksen oltua edessämme jo tovin. Jo sitä ennen oli kuitenkin asiantuntevasti tarjoiltu pääruoalle tilaamamme punaviini Poggio Antico Brunello 2001 (87€, joten ravintolan hintakerroin jäänee alle kahden!). Pullo tuotiin näytille, vuosikerta vahvistettiin vielä erikseen ja asianmukaisen maistatuksen jälkeen viiniä kaadettiin laseihin tuulettumaan. Viini oli erinomaista Brunelloa; täyteläinen ja marjaisa, mutta suurimman vaikutuksen teki erittäin pitkät ja pehmeät tanniinit. Jo tätä viiniä nauttiessani olin valmis hyväksymään Buttenhoffin Suomen viiniravintoloiden aateliin.

Pääruokanamme oli yrttilammas, joka tarjoiltiin bataatin, yrttien ja valkosipuliperunoiden kera.”Medium miinus”-tilauksemme oli toteutettu siten, että osa lammassiivuista oli paistettu läpikypsiksi ja osa jätetty täysin raaoiksi. Liha oli kuitenkin sen verran laadukasta ja mureaa, että annos maistui tästä huolimatta. Runsaasti suolattua valkosipuliperunaa oli lautaselle mätkitty sellainen keko, että ruokailijan vastuulle jäi jättää osa syömättä jos halusi nauttia lihan, yrttien, bataatin ja viinin vivahteikkaasta yhteiselosta.

Jälkiruokasi valitsimme Suklaakakku a la Buttenhoffin. Olikohan kakussa taikinaa lainkaan - kermaa, voita ja suklaata sitäkin enemmän. Herkullista ja näyttävää annosta oli koristeltu vaniljajäätelöllä, kermalla ja tuoreilla mansikoilla. Jälkiruokaviinilista oli turhan lyhyt - tasan kolme vaihtoehtoa. Kun tarjoilija ei osanut kertoa viineistä kattavasti, hän pelasti tilanteen hienosti kaatamalla kahta niistä laseihin maistettavaksi. Tarjoilija suositteli itävaltalaista Lenz Moseria, mutta koska sitä on tullut juotua jo miltei puhki (taitaa olla joka toisen ravintolan listalla) valitsin minulle tuntemattoman viinin, Mas Janeil. Raikkaampi ja makeampi Lenz Moser olisi kyllä sopinut paremmin rasvasokeripommin seuraksi. Olisi pitänyt uskoa tarjoilijaa.

Kokonaisuus oli miellyttävä. Mukava ympäristö, yritteliäs asenne ja tietenkin hyvät kohtuullisesti hinnoitellut viinit antoivat anteeksi pienet virheet. Kaiken kaikkiaan Buttenhoffista jäi mielikuva positiivisena poikkeuksena ”muun Suomen” ravintolatarjonnassa. Yritystä ja kunnianhimoa lienee enempäänkin, mutta jotenkin paistoi läpi se, että ravintolan on täytynyt mukautua paikalliseen kysyntään pärjätäkseen. Isot, rasvaiset ja suolaiset ruoka-annokset sekä salaattipöytä à la S-ryhmän Rosso riitelee ikävästi hienon miljöön ja upean viinilistan kanssa. Ei ihme jos tarjoilijat tuntevat olonsa hieman tukalaksi viineistä kysyttäessä, kun he henkisesti jo valmistautuvat hokemaan 70-lukulaista ”Olkaa hyvä ja aloittakaa salaattipöydästä.”

Ainoa samassa sarjassa kamppaileva kilpailija saattaisi olla parin sadan metrin päässä sijaitseva Imatran Valtionhotelli (osa Rantasipi-ketjua), mutta täällä pallo on reippaasti hukassa. Puitteet ovat mitä mahtavimmat, mutta ravintolan viinilista ei vakuuttanut; yksinkertaisia tai keskinkertaisia viinejä myydään jopa viisinkertaiseen hintaan Alkoon verrattuna. Yhdistetyssä baarissa ja vastaanotossa henkilöstö keskittyi juttelemaan keskenään päivän mokista. Pyytäesssäni juomia viereiseen loungeen sain tuiman katseen ja päättäväisen ”Ne tilataan tästä” määräyksen. Palvelu ei näyttänyt kiinnostavan.

Ruokalista näytti paperilla mielenkiintoiselta, mutta se jäi tällä kertaa kokeilematta. Aamiaista söimme samassa tilassa ja jos siitä voi vetää mitään johtopäätöksiä a la carte-ravintolan tasosta, en koskisi tähän tikullakaan. Aamiaiseksi oli jostain keskuskeittiöstä kasattu erilaisia eineksiä valikoimaksi, joka päihittää keskivertosuomalaisen aamiaislautasen määrällisesti, mutta ei laadullisesti. Kovareunaiset letut, sitkeät leivät, harmaat nakit ja nahkeat juustot kuvaavat hyvin aamiaisen harmaata yllätyksettömyyttä. Loma-Suomen riesa, ylipitkissä vaakaraita-T-paidoissaan ja sandaaleissaan lyllertävät jokinorsuperheet, ei tietenkään nostanut tunnelmaa. No, paikka oli joka tapauksessa täyteen myyty, joten miksi vaivautua parantamaan palvelua.

Hotellin (näkyvän) henkilöstön määrä suhteessa asiakasmäärään oli huolestuttavan pieni. Uudella kylpyläosastolla, asiakkaat harhailivat omin päin, mitä nyt allasbaarissa joku näytti laatikoita availevan. Ikävä totuus on, että kun kilpailua ei ole niin laatu kärsii. Plussaa siitä, että hotellihuoneet ovat siistit, tilavat ja mukavat.

Buttenhoffiin tulen uudelleen! Ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

Gourmetaterian äärellä

Olen vuosien varrella istunut lukuisissa illallispöydissä ja nähnyt ja kokenut kaikenlaista. Siksi on mukava huomata, että hyvä ruoka ja viini kykenee jatkuvasti tarjoamaan uusia ikimuistettavia elämyksiä. Hyvin toteutettuna ateria voi olla kokemus, joka nostattaa ruokailijan yhä uusiin nautinnon sfääreihin.

Pääsin nauttimaan tällaisesta kokemuksesta kun vastasin myöntävästi keskiviikkoillaksi perheellemme osoitettuun illalliskutsuun. Isäntäpariskunta oli päättänyt toteuttaa arkiaterian ”hieman toisin”. Ruokaan ja viineihin oli panostettu, tunnetta oli mukana runsaasti ja yksityiskohtiin oli kiinnitetty huomiota. Kulmakarvani kohosivat ensimmäisen kerran kun minulle selvisi, että aterian suunnitteluun ja valmistukseen oli laadittu kirjallinen koko päivän kattava minuuttiaikataulu. Vaikuttavaa! Ruoka oli valmistettu tuoreista raaka-aineista itse alusta loppuun ja viinilista oli laadittu huolella tukemaan aterian etenemistä.

Alkujuomaksi ja tunnelmankohottajaksi tarjottiin australialainen ”samppanjarypäleistä” valmistettu kuohuviini Taltarni Brut Taché. Kaunis punertava täyteläinen hapokas viini, jossa paahtoleivänkin tuoksut on hyvin erotettavissa. Siemailun lomassa pääsin seuraamaan karitsankyljysrivien ruskistamista ja munakoisojen grillaamista pihagrillissä.

Kauniisti katettuun pöytään tarjottiin ensin alkuruoka, täytettyä raviolia itse valmistetusta pastataikinasta huhtasienikastikkeessa. Maukasta pastaa täydensi erinomaisesti varsin hento ja vivahteikas Tommasin Valpolicella.

Alkruoan jälkeen nostettiin uudet lasit pöytään ja kaadettiin ”väliviini”, niinikään Tommasin Poggio al Tufo Rompicollo 2006 (varoituksen sana; tämän viinin vuosikerta 2007 on aika karmea). Täyteläisempänä ja hedelmäisempänä viininä se valtasi heti paikkansa ruoka-annosten välissä. Annosten välissä ruokaseurue keskittyi vertaamaan kahta edessään olevaa viiniä, joka tosin osoittautui vasta alkusoitoksi.

Viinejä oli luvassa lisää, edellisten kahden lasin viereen katettiin lupaavasti toiset kaksi lasia. Toiseen niistä kaadettiin Zenaton Ripassa Valpolicella Superiore, erittäin täyteläinen, lämmin ja hedelmäinen tanniininen viini. Tässä vaiheessa lautaselle ilmestyi vaaleanpunaiseksi kypsytettyä karitsankyljysriviä, uunissa kypsytettyä kirsikkatomaattia ja basilikaa, minttukastiketta ja grillattua munakoisoa. Taivaallinen yhdistelmä huippuunsa valmistettua karitsaa ja kolmea varsin erilaista makumaailmaa edustavaa viiniä kruunattiin kaatamalla neljänteen lasiin Alonso Del Yerro Mariaa (saatavana mm. Silja Linen Bon Vivant myymälästä), espanjalaista lakritsalle, tammelle ja yrteille maistuvaa pureksittavan täyteläistä tempranillorypäleestä valmistettua viiniä.

Karitsa lisukkeinen piti erinomaisuudessaan huolen siitä, ettei viinien vertailu vienyt siltä kaikkea huomiota. Ilta eteni rattoisasti kun viini kaadettaessa liplatti äänekkäästi milloin mihinkin lasiin. Isäntä onnistui kiitettävästi tehtävässään muistaa mihin lasiin mitäkin viiniä piti kaataa.Viinien paremmuudesta ja varsinkin niiden eroista käytiin vilkasta keskustelua. Lopulta pullot ja lasit kuitenkin tyhjenivät ja päästiin käsiksi jälkiruokaan.

Pöytään tuotiin kotitekoista mansikkajäätelöä ja suklaaseen kastettu mansikalla ja kermalla täytetty vohvelirulla. Sitä ei ehtinyt kauan ihastelemaan kun taustalta kuulunut korkin ääni paljasti jälkiruokaviinin ajan koittaneen. Chateau Roumieu, Sauternes jonka hankintapaikka jäi hieman hämäräksi, oli sopivan täyteläinen ja viikunainen. Sopivasti viilennettynä viini sinetöi täydellisen aterian.

Siirryimme olohuoneeseen nauttimaan vielä muutamasta raikastavasta Gin Tonicista ja odottamaan kuljettajan saapumista. Intensiivinen ksekustelu ruoasta ja nautituista viineistä olisi voinut jatkua pitkään, mutta oli aika kiittää illasta. Tällaisia iltoja soisi mielellään kaikille silloin tällöin. Maailma olisi varmasti paljon parempi paikka, jos ihmiset keskittyisivät syömään ja juomaan hyvin ja pitämään hauskaa.

Autossa kotimatkalla oli aikaa selailla kalenteria. Perjantaiksi on luvassa rapukeittoa ja Drappier samppanjaa, grillattua entrecotea ja Beringerin Clear Lake Zinfandelia sekä mansikoilla kuorutettua kermamarenkikakkua ja Florion Targa Marsala Superiore Riservaa. Lauantaiksi on buukattu hummeri-illallinen ja Montanan Gisborne Chardonnayta. Mitä sitten vaikka ulkona on kylmää ja sateista. Kippis ja Röyh!

Viiniä itämerellä

Kesän parhaita nautiskeluhetkiä ovat eittämättä Silja Serenadella tai Symphonylla vietetyt risteilyvuorokaudet. Tämän kesän kokemus oli Serenadelta. Jo laivaan astuttaessa Suomen holhousyhteiskunta tuntuu etäiseltä kun aurinkoisella kannella vapauden tuuli pyyhkii alkoholiverot ja monopolit mielestä. Sukellus laivan syvyyksiin tuo uusia elämyksiä. Bon Vivantin baaritiskillä voisi viettää useampiakin päiviä. Myymälän viinejä voi maistella laseittain ja siten perustaa ostopäätöksensä viinin ominaisuuksiin. Näinhän pitäisi tietenkin olla kaikissa viinimyymälöissä, mutta kun ei niin ei.

Bon Vivant-ravintola tarjoaa herkullisen yhdistelmän gourmetruokaa ja hyvän palvelun viinimyymälän. Asiantuntevat viinimyyjät opastavat mielellään ja hartaasti ja osaavat myös kuunnella asiakkaan toiveita. Ruokaravintolan ruoan taso ylittää kirkkaasti laivan – kuten myös muiden itämeren laivojen - muun ruokatarjonnan. Mitä tärkeintä, saat rauhallisen ruokailuhetken ilman huutavia tahmatassuisia lapsia ja riiteleviä perheitä, jotka usein kansoittavat laivojen bulkkiravintolat.

Seurueemme valitsi listalta Seasons Menun, viiden ruokalajin illallisen viineineen. Viineinä oli saman tuottajan, Etelä-afrikkalaisen Lanzeracin, eri viinejä läpi aterian. Alkuruoan Sauvignon Blanc oli parasta antia. Voimakas herukkamainen maku sai runsaasti kiitosta. Seuraavina tarjoiltavat Pinotage ja ’Bordeaux Blend’ olivat melko tavanomaisia tasapaksuja viinejä, joita ei jäänyt erityisesti kaipaamaan. Jälkiruoalle tarjoiltu Semillon oli suorastaan epäonnistunut kumppani jäätelölle, mansikoille ja marengille. Makeahko jälkiruoka olisi kaivannut huomattavasti makeamman viinin. Ateriakokonaisuus oli kuitenkin miellyttävä. Ruoka oli erinomaista, mutta viinikokonaisuus turhan vaatimaton. Olisi tietenkin pitänyt jo hinnasta arvata. Onneksi on vielä paluumatka, jolloin viinit valitaan itse.

Tukholmassa päivä alkoi vierailulla Viini- ja viinahistorialliseen museoon. Tämän näkemisen arvoisen paikan parasta antia ovat hyvin toteutetut näyttelyt, jotka tarjoavat historiakatsauksen ruotsalaiseen juomatapakulttuuriin. Museon voi kiertää omassa tahdissa ja kuulokkeista voi kuunnella ruotsin- tai englanninkielistä opastusta niin paljon tai vähän kuin itse haluaa. Itse jätin viinaosuuden vähemmälle. Tietenkin olisi kaivannut mahdollisuutta maistaa viinejä, mutta Ruotsissa kun ollaan, piti tyytyä katselemaan, lukemaan ja kuuntelemaan.

Tukholman helteessä (30 C ) vietimme herkullisen hetken Östermalmshallenin kala- ja äyriäisravintolassa Lisa Elmqvist. Herkullinen Toast Skagen ja pullollinen Pol Roger samppanjaa ilmastoidussa upeassa hallissa piristi kummasti. Tähän ravintolaan tulen vielä palaamaan useasti.

Paluumatkalla unohdimme Bon Vivantin valmismenut ja valitsimme listalta alkuruoaksi tuorejuustomoussea, punajuurisorbettia ja kesävihanneksia. Viiniksi valitsimme sommelierien suosittelemana pullollisen Autralialaista vuoden 2006 Yabby Lake Pinot Noiria. Tämä viini osoittautui varsinaiseksi helmeksi. Uuden maailman mansikkahillosta ei ollut tietoakaan. Kokonaisuus oli erittäin hillitty ja viinin voisi helposti kuvitella valmistetun Burgundissa. Tätä piti toki hankkia matkalaukkuun muutama pullollinen (35,50€/plo).

Pääruoaksi valitun tournedon, ankanmaksavoin ja tryffelikastikkeen seuraksi valikoitui pullollinen Renato Rattin Barolo Marcenasco 2004. Tämä yhdistelmä hipoi jo täydellisyyttä ja särmikkääksi ja multaisen tanniiniseksi osoittautunutta Baroloa tarttui myös mukaan matkalaukun täytteeksi (43,50€/plo).

Matka- ja vatsalaukut täynnä herkkuja palasimme tyytyväisinä onnistuneelta gourmetristeilyltä. Näin viineistä tulee nauttia. Hyvässä seurassa, miellyttävässä ympäristössä ja hyvien ruokien saattelemina. Suosittelen lämpimästi kaikille!

Tasapainotetaan nyt kuitenkin tätä ylistyslaulua myös muutamalla kritiikin sanalla. Bon Vivant on perinteisesti ollut paikka, jossa hyviä viinejä on saanut ostaa edulliseen hintaan. Onkohan hinnoittelussa tapahtunut joku tietoinen muutos, koska muutamia viinejä myytiin melko poskettomaan hintaan? Esimerkiksi Hermitage Farconnet oli myynnissä hintaan 49 €, kun Alkosta saa saman tuotteen hintaan 47,90€. Kehumani Renato Rattin Barolo maksoi 43,50 €, kun esimerkiski weinfinger.de myy samaa tuotetta hintaan 24,80 €. Hinnoitella saa toki miten haluaa, mutta mielestäni on vaikea perustella tämänkaltaisia tax free hintoja. Lieneekö yhteensattuma, että Bon Vivantin verkkosivujen linkit tax free viinihinnastoon eivät toimi, jolloin hintojen vertailu etukäteen vaikeutuu. Toimimattomat linkit verkkosivulla ja tökerö hinnoittelu himmentävät muuten erinomaista Bon Vivantin kokonaisvaikutelmaa. Kannattaa siis mahdollisuuksien mukaan tiedustella tuotteita myös muualta mikäli hinta vaikuttaa ostopäätökseen.

Åland – wine and dine

Kesäinen purjehdus Ahvenanmaan saaristossa tuotti monta positiivista gourmet-yllätystä. Miten näin pieneen maakuntaan mahtuu näin monta hyvää ravintolaa? Voiton vei ehdottomasti Maarianhaminan ÅSS Paviljongen, jonka ruoat ja viinit eivät pettäneet. Kauniissa ympäristössä asiantunteva palvelu ja upea ruokakokonaisuus tarjosi täydellisen illalliskokemuksen. Alkuun nautimme samppanjaa, Pommery Brut Royal (WS 88-89), joka maistui taivaalliselle kermaisen äyriäiskeiton kera. Tosin, juoma loppui kesken alkuruoan, joka tarjosi oivallisen mahdollisuuden maistaa myös Laroche Chablis St Martinia (WS 88). Chablis maistui hieman pliisulta samppanjan jälkeen, mutta puolusti toki paikkansa sekin. Pääruoaksi nautimme ihanaa yön yli kypsennettyä siankylkeä ja sen kanssa Banfin Chianti Classico Riservaa 2003. Ilmeikäs ja moniulotteinen Chianti täydensi ateriaa loistavasti. Jälkiruoaksi nautimme taidokkaasti valmistettua Creme Brulee´tä ja kyytipojaksi lasillisen Louis Eschenauer Sauternes´ta. Tällaisen aterian jälkeen oli helppo leijua ulos ravintolasta kesäiseen iltaan ihailemaan purjeveneitä ja sataman vilskettä.

Muutama päivä myöhemmin saavuimme pieneen Bärön saareen itäisen Ahvenanmaan Kumlingen kunnassa. Lounastimme Den Glada Laxen-nimisessä ravintolassa, joka sijaitsee entisellä merivartioasemalla. Tämäkään ravintola ei pettänyt. Upeasti asetellut ja maistuvat annokset oli valmistettu huippuraaka-aineista. Alkusalaatin kanssa nautittu hapokas Wolfberger Riesling istui täydellisesti kuumaan kesä-iltapäivään. Skippasimme kalaruoat ja söimme pääruoaksi häränfileen. Punaviinivalinta, Sandrone Dolcetto d’Alba, osoittautui pieneksi pettymykseksi. Se ei yksinkertaisena viininä pystynyt vastaaman korkealle viritettyihin odotuksiin. Huono ei ollut tämäkään - se ei vain enää jaksanut tuottaa sitä ylimääräistä nostetta jo valmiiksi taivaalliseen kokemusmaailmaan. Jälkiruoka kruunasi aterian. Onneksi ruokalistan mansikat olivat loppu, joten nautimme perinteistä vaniljajääteloä tuoreiden vadelmien kera. Kyytipojaksi lasillinen saksalaista kullankeltaista jälkiruokaviiniä, jonka nimi jäi arvoitukseksi. Tällaisen aterian jälkeen kiipeäminen viereiseen 40 metriä korkaaan näköalatorniin oli mieleenpainuva suoritus, jonka jälkeen terassilla nautittu paikallinen ja maukas Stallhagen-olut puolusti paikkansa.

Muita hyviä ravintoloita matkan varrelle osui myös, mutta edellä mainitut olivat omaa luokkaansa. Ahvenanmaan pannukakku luumukiisselillä ja kermavaahdolla maistui toki aina. Muita huomioita tein Viking Linen valikoimasta. Positiivinen yllättäjä oli Chateau Pey Latour(2005), joka veneen kannella Käringsundetin vierasvenesatamassa nautittuna maistui erinomaisen taspainoiselta. Laivaravintolassa maistui Chateau des Erles 2003, jonka makumaailmaa voisi analysoida pidempään kuin mitä laivamatka kestää. Kotiin hankittiin Marchese Antinori Chianti Classicoa(2004). Sen nahkainen ja mausteinen hedelmäisyys on kuin tehty meikäläisen makuaistille. Aurinkoisen iltapäivän lipittelyviini tai liha-aterian kruunaja – miten vain. Kirsikka- ja tammiaromit hivelevät makuaistia. Erikoisuutena mainittakoon myynnissä olleet alle 200 euron Penfolds Grange’t, jotka kuitenkin jäivät hyllyyn. Pitkän miinuksen annan sen sijaan Viking Line Collection – nimellä myytäville laatikkoviineille. Tempranillo Pascal maistui juuri sille, Pascal!